Luostarielämää

Vietin viikonlopun luostarissa. Ottamatta kantaa uskontoon jos toiseenkaan, miettikääpä maailmaa, jossa:

Jokainen omistaisi yhden päivän viikosta perheelle ja rauhoittumiselle.

Jokainen (riippumatta mielenterveydestä tai -sairaudesta) kävisi silloin tällöin juttelemassa elämästään ammattiauttajan kanssa. Nämä rippisuhteet kestäisivät useimmiten vuosikausia.

Jokainen lapsi saisi vanhempiensa lisäksi vähintään kaksi kummia, joilla ihan oikeasti olisi velvollisuus tukea lasta kasvussa ja vanhempia lapsesta huolehtimisessa.

Monta nyky-yhteiskunnan ongelmaa saataisiin näillä eväillä huomattavasti paremmalle tolalle…

Bussillinen turisteja pyysi saada valokuvata mua. Vähän ihmettelin, mutta mikä minä olen kieltämään: myöhemmin sitten selvisikin, että luulivat nunnaksi…

Pro-tukipiste Tampereelle

Pro-tukipiste avasi Tampereelle oman yksikön. Onnea vastasyntyneelle! Ihan pikkujutusta ei ole kysymys, sillä nyt (vuosien vääntämisen jälkeen) katsotaan ensimmäistä kertaa, onko seksityöntekijöiden erityispalveluille kysyntää pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Rahoitusta on 2,5 vuodeksi. Mikäli Tampereelle löytyy siinä ajassa toimiva konsepti, sitä voitaneen hyödyntää myös muissa samankokoisissa kaupungeissa.

Ihan Hesan mallin mukaan täällä ei voi lähteä liikkeelle, vaan tavallaan selvitystyö on alettava alusta. Helsingissä Pro-tukipisteen palveluja käyttävät lähinnä ulkomaalaiset, mutta oletettavaa on, että Tampereella suomalaisten osuus seksimarkkinoista olisi huomattavasti suurempi. Suomalaiset erottaa ulkomaalaisista ainakin yksi asia, heillä on nimittäin KELA-kortti ja siten mahdollisuus hakea terveyspalveluja tavanomaisia väyliä pitkin. (Vasta tutustuttuani ulkomaalaisiin seksityöntekijöihin itse asiassa ymmärsin, kuinka kallisarvoista muoviläpyskää kannan rahapussissani.)

Olen yleensä suhtautunut varovaisesti erityisryhmien erityispalveluihin. Helposti siinä käy niin, että muutenkin marginaalissa olevia ihmisiä marginalisoidaan entisestään. Pikemminkin yleisiä palveluja pitäisi kehittää siihen suuntaan, että siellä kyettäisiin suhtautumaan monenlaisiin tilanteisiin ja ihmisiin. Ja totta on, että suurin osa seksityöntekijöiden tarvitsemista palveluista itse asiassa hoituukin valtavirrassa, ilman että seksityöstä on tarpeen edes mainita.

Toisaalta, tutkimukseni aikana olen kuullut loputtomasti tarinoita julkisen sektorin työntekijöistä, jotka eivät todellakaan osaa suhtautua asioihin asioina ja prostituoituun asiakkaana. Pro-tukipiste onkin lunastanut paikkansa paitsi suoraan seksityöntekijöiden parissa tekemänsä työn kautta, myös ”tukipisteenä” julkisen sektorin palveluille, milloin konsultaatiota kaivataan. Se on paikka, jonka lopullisena tavoitteena kai olisi tehdä itsensä tarpeettomaksi.