Toveruus

Usein poliittiset blogit keskittyvät ajankohtaisiin tapahtumiin. Päivänpoliittisen kuohunnan alle jää kuitenkin syvävirtauksia, joista harvoin puhutaan, mutta joita ilman ei pintaakaan voi mielestäni koskaan kokonaan ymmärtää. Yksi tällainen on toveruus.

Vasemmistolaisen liikkeen kannatteleva tekijä on toveruus. Se tarkoittaa yhteisen maailmankuvan ja historiallisen kokemuksen varaan rakentuvaa solidaarisuutta. Toverit ovat periaatteessa oikeutettuja ja velvoitettuja keskinäiseen avunantoon. Toverin turha juoksuttaminen on kuitenkin lähes yhtä epäpyhää kuin avun kieltäminen.

Toveruus ei asetu puoluejakoihin. Vasemmistoliitossa on paljon ihmisiä, joiden kanssa en jaa maailmankuvaa ja historiaa. Toisaalta solidaarisuus voi kehittyä myös demariin, vihreään tai puolueisiin sitoutumattomaan henkilöön. Tavallisesti ”omansa” tunnistaa aika nopeasti, mutta toveruus voi syntyä myös ajan myötä yhteisten tavoitteiden kautta.

Otetaanpa esimerkki: Tapasin toveri Hakomäen vuosia sitten erään kokouskeskuksen takapihalla. Olin muutama minuutti takaperin hävinnyt ensimmäistä kertaa henkilöäänestyksen, ja istuksin aurinkoisella kivellä syvän itsesäälin vallassa (myöhemmin häviäminen on alkanut mennä rutiinilla). Miku istui viereen, halasi ja sanoi jotain merkityksetöntä. Sellaiset asiat jäävät mieleen.

Sen jälkeen olemme ajaneet puolueessa ja järjestöissä yhtä jos toistakin asiaa. Meillä on pitkälti samanlainen käsitys yhteiskunnallisten kysymysten tärkeysjärjestyksestä, mutta myös politiikan tekemisen tavoista. Yhtään tilaisuutta en ole jättänyt käyttämättä, missä vain olen voinut tuupata Mikua eteenpäin. Olen edelleen vakuuttunut, että Miku on Suomen terävimpiä, karismaattisimpia ja kaukokatseisempia nuoren polven vasemmistolaisia.

Ystäviä? Ehkä ei. Puoluekoneiston lukuisista illanistujaisista huolimatta emme juurikaan ole tekemisissä ”työasioiden” ulkopuolella. Vaikka olemme väestörekisterin mukaan samanikäisiä, Miku tuntuu minusta hämmentävän nuorelta ja minä taidan olla hänestä epämukavan keski-ikäinen. Toveruus kuitenkin rakentaa ihan oman kummallisen yhteyden, sen kannalta toisen seurassa viihtyminen ei jotenkin ole ratkaiseva kysymys.

Hienoa toveruudessa on, että ainakin tämä meidän sosialistinen toveruus ylittää kansalliset rajat. Vuosi takaperin koetin prostituutiotutkimusta tehdessäni puhua itseäni barcelonalaiseen bordelliin (eivät tavallisesti päästä ei-ammattilaisia naisia sisään, eipä kukaan kyllä pahemmin haluakaan). Siinä vängätessä kävi ilmi, että ovimies oli paluumuuttaja, jonka vanhemmat olivat ay-aktivisteina paenneet Francon Espanjasta Meksikoon. Mainitsin, että minunkin suvustani oli joku lähtenyt aikanaan Francoa kaatamaan.

Sisäänpääsyssä ei ollut enää ongelmia.

Suomalaisista ja italialaisista telakkatyöläisistä

Olen koettanut tämän kuun aikana perehtyä telakkateollisuuteen. Väitöskirjani seksityöntekijöistä valmistuu pian ja pohdin, mistä näkökulmasta ja millaisella aineistolla jatkan prekarisaation tutkimista sen jälkeen. Telakat kiinnostavat, sillä siellä on löydettävistä maantieteellisesti pieneltä alueelta laaja kirjo työsuhteita, monia kansallisuuksia ja melkoinen vaihtuvuus. Tänään haastattelin Helsingin telakan pääluottamusmiestä, jonka näkemyksen mukaan suomalainen laivanrakennus pysähtyisi, jos kaikki epäselvät alihankkijat laitettaisiin työkieltoon.

No, junassa matkalla Helsinkiin törmäsin sotatraumatutkija Ville Kivimäkeen, jonka kanssa sitten päivittelimme tätä työelämän murrosta. Hän muisteli, että talvella 2003-2004 osa Turun telakan toiminnoista siirrettiin saman firman telakalle Triesteen. Tapaus oli merkittävä, koska sikäläiset – itse siis päätöksestä hyötyvät – telakkatyöläiset menivät lakkoon suomalaisten toverien puolesta.

Seuraavana kesänä Ville lomaili Italiassa ja tällaisen solidaarisuuden liikuttamana päätti ystävänsä kanssa viedä kukkakimpun Triesten telakkatyöläisille. Jotenkin he onnistuivatkin selittämään itsensä porttivahdin ohi ison kukkakimpun kanssa. Tässä vaiheessa tarina alkoi muistuttaa Michael Mooren elokuvia, sillä heidät ohjattiin vasta ensimmäistä päivää olevalle, kielitaidottomalle toimistosihteerille.

Pojat koettivat selittää tarkoitustaan ja sihteeri nyökkäili ymmärtäväisesti ymmärtämättä mitään. Sitten päästiin sanaan ”lakko”, joka aivan ilmeisesti oli tuttu. Sihteeri soitti sinne ja tänne ja lopulta kaksi italialaisittain valtavaa gorillaa tuli heittämään heidät ulos.

Ville vei kukat lopulta sitten jollekin Triesten ay-väen toimistolle. Epäselväksi jäi, saivatko telakkatyöläiset koskaan kuulla kukistaan. Silti haikeus jäi: milloin koittaa se päivä, kun suomalainen on valmis lakkoilemaan italialaisten toverien puolesta?

Voisiko Linkola olla oikeassa?

Tänään kävin Pentti Linkolan luona sopimassa syksyn keskustelutilaisuudesta. Sen herättelemänä muutama sana hänen tuotannostaan.

Linkolan tavaramerkkihän on viimeiset 50 vuotta ollut provokatiivinen, intohimoinen ja tarkka yhteiskuntakriittinen kirjoittelu. On totta, että vuosikymmenten kuluessa kaikki hänen esittämänsä uhkakuvat eivät (onneksi) ole käyneet toteen. Toisaalta – mies teki rauhantyötä 50-luvulla ja puhui ilmastonmuutoksesta 60-luvulla. Nyt jälkeen päin hän on (ikävä kyllä) osoittautunut paljon kaukokatseisemmaksi kuin suurin osa tuon ajan visioista.

Oma yhteiskunnallinen ajatteluni kohtaa Linkolan ainakin viidessä pisteessä:

• Ensinnäkin hän on johdonmukaisesti vuosikymmenestä toiseen vastustanut materiaalisen elintason kohottamista ja jatkuvan talouskasvun ihannetta. Viimeistään nyt pitäisi kaikille olla selvää, että me emme voi vaatia kaikille maailman ihmisille välttävää elintasoa, ellemme ole samalla valmiita laskemaan omaamme. Pallo ei kestä. Suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin heti USA:n ja Saudi-Arabian jälkeen. Tässä mielessä olemme muiden hyväksikäytöstä elävä roistovaltio.
• Linkola on kirjoittanut paljon myös luontosuhteen ja omavaraistalouden häviämisen aiheuttamasta pahoinvoinnista. Olen miettinyt viime aikoina tätä paljon. on olemassa aika vahvaa näyttöä siitä, että luonnolla ja esimerkiksi puutarhanhoidolla on myönteisiä vaikutuksia ihmisen mielenterveyteen.
• Linkola kritisoi liian nopeita yhteiskunnallisia muutoksia. Hän kirjoittaa siitä, että läpi ihmiskunnan historian muutos on yleensä ollut hyvin hidasta ja antanut ihmisille aikaa totuttautua uusiin oloihin ja käytäntöihin. Osittain tähän liittyy myös hänen kritiikkinsä liikkuvuuden ihannointia kohtaan. Suomessakin viralliseksi dogmiksi on noussut, että tuleva työvoimapula pitäisi ratkaista tuomalla työvoimaa ulkomailta. Kannatan sitä, että ihmisillä halutessaan on oikeus liikkumiseen, mutta keskustelusta on mielestäni unohtunut kokonaan se toinen puoli: useimmat työn perässä muuttavat eivät tee sitä vapaasta tahdostaan, vaan taloudellisesta pakosta. Se voi tarkoittaa pitkää eroa läheisistä, ja joka tapauksessa sopeutumista vieraaseen kulttuuriin. Vapaa liikkuvuus on hieno asia, mutta tässä Suomen uudessa linjassa alkaa olla vähän pakkosiirtojen makua.
• Suomessa on säilynyt agraarinen nautintaoikeus uusiutuviin luonnonvaroihin: me kutsumme sitä jokamiehenoikeudeksi. Nyt kuitenkin yksityisomistuksen laajentuminen uhkaa tätä käytäntöä yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Samaan aikaan yhä useampi elää kaupungeissa, joissa jokamiehen oikeus on alunperinkin ollut vieras. Kuka hallitsee kaupunkien julkista tilaa?
• Sitten on vielä Linkolan kritiikki meidän koulutusjärjestelmäämme kohtaan, tai kuten hän itse sanoo, ”koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä tai poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin […] opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole mitään syytä tietää.” (Toisinajattelijan päiväkirja 1979, s. 89) Linkola ei vastusta sivistystä tai opiskelua sinänsä, mutta kylläkin voimakkaasti sen nykyistä toteuttamistapaa ja kaiken muun alisteisuutta sille.

Loppuun vuoden 1993 Linkolaa (Voisiko elämä voittaa 2005, s. 14), pohdintaa hänen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Karjalaan tekemiensä matkojen jäljiltä:

Vihdoin minä lopullisesti ymmärrän, miksi minä omassa maassani, johon olen sidottu, elän pysyvän kauhun vallassa, miksi minulla on tunne kuin minua koko ajan lyötäisiin nyrkillä naamaan. Ei se johdu pelkästään siitä, että metsät on raadeltu ja rannat alennettu markkinahumuun. Ei se johdu asfaltti- ja betonipintojen suunnattomasta määrästä sinänsä eikä autojen miljoonaisesta kimalluksesta katsoi minne hyvänsä. Se johtuu siitä, että tässä maassa kaikki on raakaa, sileää, räikeää, puleerattua, valmista. Kauheinta on se, että maa on järjestyksen kourissa, täällä on kaikki ojennuksessa. Raivaussaha on työkaluista kammottavin, joka hiekanjyvään on lyöty ihmisen ylimääräinen omistajanmerkki. Suomessa ei ole mitään salaperäistä, ei mitään lempeää, ei missään himmeää hehkua.